Laulajakohtaiset sävellajit

Jos aikaisemmin yksinlaulujen transponoimiseen, eli sävellajien muuttamiseen onkin suhtauduttu varauksella, niin nykyisin sitä käytetään paljon rohkeammin.

Yksittäiselle laulajalle jopa puolen sävelaskelen (pieni sekunti) siirrolla saattaa olla ratkaiseva merkitys siihen, kuinka laulu soi vapaasti, laulaminen tuntuu hyvältä ja helpolta. Varsinkin lauluharrastuksen alkuvaiheessa sillä voi olla paljon merkitystä, sillä käyttökelpoinen ääniala on vielä suppea. Muutenkin äänenmuodostusta on helpompaa ryhtyä opettelemaan ns. keskialueelta, jolla laulaminen on helpointa ja vaivattominta.

Useimmin korkeat sävelet tuottavat eniten hankaluuksia laulajille. Sikälikin laulun korkeimmilla sävelillä on paljon merkitystä, että laulun musiikillinen huippukohta sijoittuu usein niihin. Jos korkein sävel soi kireästi, tukahtuneesti, alavireisesti tai pahimmassa tapauksessa sitä ei saada edes laulettua, niin täytyy pohtia, että onko laulajalla edellytyksiä laulaa kyseistä teosta - ainakaan käsillä olevasta sävellajista.

Peruslähtökohta on yleensä se, että korkeampi sävellaji kuulostaa soinniltaan kirkkaammalta. Siksi sävellajia kannattaisi laskea mahdollisimman vähän. Ja päin vastoin, tummuutta tavoittelevan laulun sävellajia kannattaa nostaa mahdollisimman vähän.

Tutun kansansävelmän melodia, johon on merkitty melodian korkein ja matalin ääni punaisella.

Sopivan sävellajin valintaan vaikuttaa yksittäisistä muuttujista ehkä eniten laulun ambitus, eli laulumelodiassa esiintyvien äärisävelten (korkeimman ja matalimman sävelen) välinen ero. Ylläolevassa kuvassa näkyy tutun kansanlaulun "Jo Karjalan kunnailla" sanat ja melodia g-mollissa. Laulun matalin sävel b on merkitty punaisella ("jo"-sanan kohdalla). Vastaavasti laulun korkein sävel d2 (kaksiviivainen d) esiintyy kahdessakin kohtaa, ensimmäinen esiintymä merkitty punaisella ("kukkuu"-sanan jälkimmäisellä tavulla), toisen kerran vastaavan korkuinen sävel esiintyy laulun loppusäkeessä sanan "kaihoni" ensimmäisellä tavulla. Kyseisen laulun ambitus on siis b-d2.





Kyseisessä sävellajissa laulu on vielä suuren yleisön laulettavissa, joskin nykyisin - laulutaidon yleisen rapistumisen vuoksi - laulu voisi olla yhteislauluksi turhan korkea tästä sävellajista. Harjaantunutta lauluääntä ajatellen tästä laulusta kyseinen sävellaji g-molli sopisi parhaiten matalalle äänelle (basso, altto). Matala baritoniääni saattaisi vielä valita tämän sävellajin esitykseensä, mutta hieman korkeampi baritoni ja naisäänistä mezzosopraano voisi kaivata jo yhtä sävelaskelta korkeampaa sävellajia a-mollia, jolloin laulun ambitus olisi c1-e2.

Jos laulussa esiintyy jokin satunnainen matala tai korkea ääni, niin ambitusta merkittävämmäksi sävellajin valintakriteeriksi voi muodostua laulun tessitura, eli keskisävel. Tessitura kertoo sen sävelkorkeuden, jolla laulumelodia keskimäärin pyörii. Vaikka laulaja kykenisi saavuttamaan laulun korkeimman sävelen, niin laulaminen voi käydä hyvin raskaasti, jos melodia sijaitsee muutoin korkeassa sävelalassa.

Tuttu koraalisävelmä 1500-luvulta. (Vk 324)

Ylläolevassa tuttu koraalisävelmä on samassa sävellajissa g-molli, kuin edellisessä esimerkkilaulussa. Niillä on myös sama huippusävel (d2). Koraalisävelmän ambitus on edellistä suppeampi (fis1-d2). Näillä perusteilla voisi kuvitella, että jälkimmäinen koraalisävelmä on helpompi laulaa kuin edellinen kansanlaulu. Asia on kuitenkin päinvastoin, sillä laulujen tessiturassa on ratkaiseva ero: "Jo Karjalan kunnailla" -laulun keskisävel on g1, kun taas "Hyvä on Herra" -koraalisävelmässä se on b2. Eroa on puolitoista sävelaskelta eli pienen terssin verran. Siitä aiheutuu, että jälkimmäinen on huomattavasti raskaampi laulaa. Yhteislaulua ajatellen f-molli voisi olla sille sopivampi sävellaji, tai jopa e-molli.

Pelkästään laulajalle parhaiten istuvan sävellajin hakeminen ei ole aina lopullinen valintakriteeri. Tärkeä valintakriteeri voi olla myös laulun alkuperäisen sävellajin suhde uuteen, transponoituun sävellajiin. Sävellajeilla on ominaissointinsa. Säveltäjällä voi olla hyvinkin painavat perusteet valitsemalleen sävellajille, siksi minkä tahansa sävellajin valitseminen ei ole aina perusteltua.

Nyrkkisääntönä toimii se, että lähellä toisiaan olevat etumerkinnät ovat samansukuisia keskenään, esim. As-duurin (neljä alennusmerkkiä) ja Es-duurin (kolme alennusmerkkiä) soinnissa on paljon samankaltaisuutta. Jos tällainen sukulaissävellaji sattuu lähelle laulajalle sopivaa äänialaa, sitä kannattaa suosia sointinsa takia.

Alennusmerkein (b) varustetut sävellajit.

Ylennysmerkein (#) varustetut sävellajit.

Aivan vähäpätöinen valintaperuste ei ole myöskään sävellajien luettavuus ja soitettavuus. Sanomattakin on selvää, että mitä enemmän laulussa on etumerkkejä, sitä hankalammaksi soitettavaksi se käy. Pianistia kannattaa ajatella, jos sopivan sävellajin valinta ei ole puolesta sävelaskeleesta kiinni. Yleensä aina runsasetumerkkisen sävellajin ala- ja yläpuolella on puolen sävelaskelen päässä huomattavasti vähäetumerkkisempi sävellaji tarjolla.

Tuttu kansansävelmä As-mollissa.

 Ylläolevasta kuvasta nähdään, että jos tuttua kansansävelmää transponoidaan puoli sävelaskelta ylöspäin (pieni sekunti) G-mollista As-molliin, niin etumerkkien määrä kasvaa kahdesta alennusmerkistä seitsemään. Se tarkoittaa haastetta pianistille.

Ei ole yksiselitteistä valita oikeaa sävellajia eri äänityypeille. Laulujen transponoiminen tarkoittaa aina kompromisseja. Yksinkertaisinta olisi olla transponoimatta niitä ollenkaan ja tyytyä laulamaan sellaista ohjelmistoa mihin kykenee ja mikä parhaiten omalle äänelle istuu. Mutta kuka sitä haluaa?